Heikkona hetkenä

Sairastuessa on valitettavasti myös niitä vaikeita päiviä. Hetkiä, jolloin kivut ovat liian suuria. Hetkiä, jolloin ei ole voimaa ja energiaa elämiseen. Voi vain olla. Silloin voi vain itkeä avuttomuuden tunnetta, johon elimistö tahtomattaan pakottaa.

Silloin voi vain lepää ja antaa elimistölle sen tarvitsema rauha, jotta elimistö kykenisi toipumaan. Joskus on ehkä mahdoton myöntää olevansa heikko, se voi satuttaa jopa enemmän kuin kovimmitkaan kivut. Se voi pelottaa niin paljon.

Minä uskon, että joskus taisteleminen sairautta ja heikkoutta vastaan on väärin. Joskus se voi estää parantumisen ja on annettava periksi. Myönnettävä, että elimistö on heikossa kunnossa ja on kunnioitettava kehon tuntemuksia ja annettava sille sen tarvitsema rauha, jotta se kykenisi parantumaan.

Ihminen monta kertaa arvoittaa itsensä sen mukaan, mitä hän tekee. Se on väärin, sillä tärkein on ihminen itse. Rakkaimmille riittää, että on olemassa. Sen minä opin omasta sairastumisesta. Minä olin läsnä liikkumattakin, minä olin olemassa ja lapsilleni se riitti.

Kun olin hyvin sairas, ajattelin, että ainoa, mihin kykenin vaikuttamaan elämässäni oli se sanaton viesti, oma olemukseni, joka kertoi heille, että kaikki on siltikin hyvin. Minusta se on tärkeintä parantumisessa. Luoda itselleen sisälleen rauha, joka sallii myös sairastumisen. Siihen ajatukseen on turvallista nojautua, sen ajatuksen varassa jaksaa vaikeimmatkin päivät levollisella mielellä, ilman pelkoa turvattomuudesta.

Ei ole mitään syytä olla vihainen tai peloissani. Sairastuminen ja tilanteen pahempi hetki on vain merkki siitä, että on aika hiljentyä ja keskittää voimat parantumiseen. Kyllä heikoillakin hetkillä voi toivoa aikaa, jolloin kaikki on paremmin.